...toista kohtaan ?? Tai niitä oikeita tunteita, jotka yhteiseloon kuuluu, niin ainakaan ?? Mä luulen, että mulle on käynyt näin.... Aiemmin naureskelin, kun joku/jotkut kertoi "kasvaneensa erilleen", joopa joo. Mutta alan minäkin sellaisen teorian olemassaoloon jo uskoa !! Viimeiset vajaat neljä viikkoa olen jo asioita päässäni pyöritellyt, ja ei, ei tunnu miltään. Nukummekin erillään.....Ei ole kaipuuta toisen viereen, ainakaan minulla. Sänkyä on ikävä, sillä yöt ovat menneet sohvalla..... Joku vaan jumittaa vastaan tehdä se lopullinen päätös. Luulen että tottumus ja tapa tähän perhemuotoon....Mutta kuitenkin tuntuu, että jos jatkamme, niin petän vain itseäni. En olisi onnellinen.....On jotenkin kuin kevät olisi jo ihan oven takana, kun ajattelen aikaa vain lasten kanssa, ja mahdollisia vapaita hetkiä, kun lapset olisivat isänsä kanssa. Ongelmiakin varmasti tulisi. Hänelle kodin- ja lastenhoidollisissa askareissa ja minulle ehkä auton ja remontti-reiskan juttujen suhteen.....Mutta kaikestahan kuitenkin selviää, näin ainakin väitetään. Tarvitseeko minun itseäni enää kituuttaa, oikeasti ?!?

Ätini laittoin blogiinsa isänpäivätoivotukset mm. vävypojilleen, johon tuo ELÄMÄNKUMPPANINI totesi, että "montakos sillä niitä on??", johon minä sitten, että "ai niin, anteeksi, eihän sillä ole kuin yksi....." Koska emme ole naimisissa, sisareni on..... Eli asia ei niin ollen tuota kuvatusta omasta mielestään koske.....prkl. Taas nosti päätään paha mieli siitä, ettei minua ole näiden vuosien aikana vaimokseen huolinut...... Riittääkö sen tuoma loukkaantuneisuus ja katkeruus oikeuteen erota ?!? Musta alkaa kohta tuntua siltä, että riittää.... Mitä minä tuon vierellä roikkumaan, jos en kelpaa........

Mutta Hyvää Isänpäivää oikeasti niille, ketkä sen ansaitsevat !! <3

Tänään tulin pitkästä aikaa lukemaan, mitä kaikkea tänne on talteen tullut laitettua Ja onhan tuossa kaikenlaista. Sukulaisrintamalla ihan "ok". Appi on muuttunut mukavampaan suuntaan, anopin kanssa ollaan näennäisesti (?) hyvissä väleissä ja tämä eräs sukulainen kera miehensä ovat tyystin jossain. Miespuolinen on miehelleni muutaman viestin ajan saatossa tyrkännyt. Tahtoisi tavata...ei anteeksipyyntöjä, ainakaan alustavasti, saati muutakaan..... naispuolinen  on käynyt meillä pari kertaa aika kukkoilevalla meiningillä ja niinkuin minua ei olisi olemassakaan... OMASSA KODISSANI !?! Viimeisimmällä kerralla lähti kiitämään, koska VIHDOIN käsitti, ettei tuolla asenteella (ainakaan) ole tervetullut. Anoppilassa myös olen hänet kerran tavannut, ja hiljaista piteli. Ei ollut puolin tai toisinkaan juuri sanottavaa. Tosin emme varsinaisesti vältelleetkään. Olimme vain.

Sitten taas tämä parisuhdepuoli, josta tekisi edelleen mieli kysyä, että mikä VITUN pariSUHDE ??!!?? Ei tunnu suhteelta ei. Olen lähempänä eroajatuksia kuin koskaan ennen. Tai ei enää niin ajatuksiakaan, onhan niitä tietysti aikain saatossa ollut,. Ehkä enemminkin teoissa jo kohta koko homma. Ei puutu kuin se rohkeus....kai ?? Tekisi niin mieli kokeilla asua erillään ainakin hetkisen, että olisiko parempaa vai huonompaa tai jotain. Ja saisi ajatuksiinsa jotain selkoa sitä kautta, koska näin eläen ja ollen ajatukset tahtoo jumittua vain junnaamaan.....

MUTTA. Sitten mietin sitä, onko mulla oikeutta saattaa isää ja lapsia erilleen ??Vaikkevat nuo niin hyvin toimeen taida tulla näinkään. Mietin, että parantaisiko se erillään oleminen heidänkin välejään. Ja jos  mies ei oikeasti jaksa ja kykene olemaan kuin osa-aikaisä, mistä sen tietää....

Ja toinen MUTTA. Onko tämä kaikki oikeasti ollut niin vähän(?) arvoista, että voisi heittää menemään ?? Kuitenkin 16v olen tuon "tyypin" rinnalla kulkenut, enemmän ja vähemmän. Mutta saako sitä toisaalta siihenkään takertua ?? Vaikeaa....Mutta (ties kuinka monennen kerran jo), kai sitä itsekin joskus saisi olla onnellinen ?? Siis tokihan minä sitä olen lapsista jne, mutta siis parisuhteen tai -suhteettomuuden osalta. Siis AIKUISTEN ASIOISSA ?? Tätä on mietitty taas viime päivät, enemmän ja vähemmän. Keskustelemaan emme liiemmin kykene. Ja lieneekö sillä saisi taas muuta kuin näennäisen sovun aikaiseksi, enne ´nkuin taas uudestaan räjähtää tai tulee kovinkin onneton olo. Sitä tämä on tuntunut viime vuodet olevan kaikkinensa. Lieneekö olisi jo aikuisten oikeasti aika laittaa tälle elämän vaiheelle stoppi ?!?

Mielipiteitä olisi ihan kiva saada, saman asian kanssa painiskelevilta tai jopa jo sen kokeneilta ja ratkaisunsa tehneiltä !!

Miks mulle ei oo suotu onnea parisuhdeasiassa ?? Ei voi kirjottaa että asioissa, kun on ainut parisuhde koskaan meikäläisen elämässä......Ainakin toistaiseksi...Meneekö suhteessa sillon hyvin jos harva se päivä miettii ettei ole onnellinen ja on sellanen tunne, ettei toinen halua mua lähelleen jne ?? Joitakin vuosia sitten ei ois voinu ikinä edes kuvitella, että tälläsiä ajatuksia tarvii joskus mietiskellä..... Ja nyt jokunen viikko sitten kun miekkoselta näistä kyselin ja sen kans asioista puhuin tai puhuin sille, sehän ei juurikaan keskustele....Niin, kun mainitsin että onko mikään järki tätä suhdetta jatkaa, niin sanoi vaan, että "mehän ollaan kuitenkin perhe"....Njaah, niinkö ?!?Miks sit toimii niin, ettei tunnu siltä !?! Paska, paska, paska !! Miten tää voi mättää näin !! Joskus tilanne kai vaan ajautuu tälläseen, kun suhdetta ei osata hoitaa.....Tai sille ei tavallaan oo aikaa, vaikka pitäis olla...... Huomenna on muuten 14. kihlapäiväkin.....Niitäkään ei oo koskaan osattu juhlia.....Mistähän sekin johtuu ?? Saati esim. tapaamisen vuosipäivää tai jotain muita vastaavia..... Toi ei kai vaan osaa vastaanottaa huomiota ja kiitosta sun muuta, ja niin se vaan on jäänyt....... Sitten sitä toisena hetkenä miettii eroa, ja eloa lasten kanssa yksin. Mutta tuntuu, että sit peli ois menetetty täysin, mistä sitä uuttakaan miestä joskus ehkä löytäisi. Kuka huolisi 4 lapsen äidin....Hah hah. Ei kukaan täysijärkinen.......Eli eipä tarvitse kai meikäläisen koskaan enää olla onnellinen ja tuntea itseään rakastetuksi jne......"jipii" Eikää vasta 32v. ja peli menetetty sillä saralla. Tosi juhlava olo.......Voi villanuttu.....

Ajatuksissa ei taas(kaan) oo mitään järkeä........

Toivottavasti ei....

Njaah, kurkkasin tännekin taas katsastamaan mietteitäni..... Tää on se oikea päiväkirja oikein, nuo muut blogit sitä jokapäiväistä "pintaliitoa" tavallaan.....

Mutta siis, on tullut sitten huomattua, että hyvin kai on mennyt nyt pari kk, kun ei ole ollut tarvista tännekään naputtaa... (",) Tosin on tässä yksi kiivas keskustelu välissä yhden edellä mainitun osapuolen kanssa käyty....Mutta mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä. Mutta siis, tuon seurauksena, nuorimmaisella on nyt yksi kummi vähemmän. Ei sovellu eräs tyyppi siihen hommaan enää (alunperinkään ?? )......joten antaa olla.

Mulle/meille rätkytetään vaan, mitä pitäisi sanoa/ tehdä....Mutta MILLÄ OIKEUDELLA ?? Ei mekään toisten asioihin puututa noin !! Toisilla on siihen sitten kai oman käden oikeus ?!? Ja kun mulla ei oo viime aikoina riittänyt ajatuksia erääseen suuntaan, niin meidän ei kuulemma sitten tarvii olla missään tekemisissä, kun ei mua kuulemma kiinnosta mitä niille kuuluu....Njaah, niinkö se menee ? No juuh, tervetuloa sitte meille vaan !! Hah. Hiljaista on siis pidellyt suunnasta jos toisesta, mutta ihan ok. Eipähän tuu sitten niitä negatiivisiakaan asioita esille/liikenteeseen, kun ei kuulu mitään muutoinkaan. =))

Porskutellaan siis vaan etiäpäin !!